Kahdestoista kisapäivä valkeni rallilaisille yhtä kuumana kuin edellisetkin, eikä se kaikkia enää naurattanut, sillä vielä etelämmäksi oltiin menossa ja lämpötila luultavasti vain kohoaisi. Aamu oli tuttua rutiinia sumutorviherätyksineen ja teltanpurkuineen eikä yhtäkään rallilaista väsyttänyt normaalia enemmmän. Kaksi autollista jermuja meni syömään aamiaisen tasokkaaseen ravinteliin ja Team Looppi (Pena, Pättis, Pasi ja Maukka) päätyi syömään kojukukkua halvimmasta ja lähimmästä likaisesta kopista, joka vain eteen osui. Epäonnista valintaa seuranneet vatsanväänteet vahvistavat vanhan sanonnan, jossa kerrotaan ihmisen saavan sitä, mitä tilaakin. Shaorma ei pelkästään ole, vaan myös tulee, perseestä. Seuranneen päivän ajomatkan aikana kolme neljäsosaa Escortin miehityksestä vaati pysähdystä jokaikiselle vastaantulleelle huoltoasemalle. En syö kojukukkua enää muualla kuin Suomessa festareilla. Ugh.
Pasi aloitti päivän ajourakan eikä sen aikana tapahtunut mitään kummempaa. Ainoa mielenkiintoinen episodi sattui Bulgarian rajalla, kun letkamme pysäytettiin ja kaikki autot tutkittiin. Näky oli tarpeeksi outo, että jopa tullimiesten esimieskin tuli pihalle ihmettelemään meidän autokolonnaa. Kukaan tullimiehstä ei ymmärtänyt rekisteriotteiden päälle yhtään mitään ja päitään pyöritellen ja naureskellen he päästivät meidät jatkamaan neitseellisen Bulgarian aroille. Erävoitto suomalaisille.
Iltapäivästä ajoin itse ja osuin muutamaan navigaattorin virittämään ansaan ennen kuin pääsimme Eleniteen, jossa piti olla hyvä ja halpa hotelli. Elenite on jonkinlainen kylä Nessebarin eteläpuolella ja sen kaikista paikoista on matkaa Mustaanmereen noin 500 metriä. Pyörimme Elenitessä hetken ympyrää eikä etsimäämme hotellia löytynyt. Tienvarressa parkissa ollut taksimies tiesi sanoa, että etsimämme majatalo on ainakin kahdenkymmenen kilometrin päässä. Lannistuimme tiedosta enemmän kuin normaali suomalainen mies lukuisista pakeista eikä kukaan halunnut ajaa enää metriäkään, joten otimme siltä seisomalta kaksi asuntoa läheisestä perhelomailukohteesta. Paikka on tosiaankin perheille tehty eikä siellä näkynyt muita kuin onnellisia vanhempia iloisine lapsineen. Paikan ainoa perhelomabaari lopetti musiikin 22:30 ja meni kiinni tuntia myöhemmin. Meitä alueelle tuskin haluttiin, mutta itse tykkäsimme kovasti parista hiljaisemmasta päivästä. Ei tarvitsisi paahtua autossa yhtään enempää kuin olisi tarve ja saisimme asua neljän seinän sisällä. Yöt teltassa olivat taakse jäänyttä elämää.
Sunny Beach oli meidän majapaikasta noin 10km päässä ja perhelomabaarimikko oli sanonut, että sitä lähempää ei baaria kannattaisi edes etsiä. Porukka oli suurimmalta osin levon tarpeessa, mutta sain kasattua pienen iskuryhmän tunnustelemaan Mustanmeren suurimman bilepaikan iltaelämää. Tarkoitus oli, että minä, Jone ja Pynnönen kartoitamme maaston seuraavana päivä tapahtuvaa suurempaa invaasiota varten. Matkalla Sunny Beachin keskustaan taksikuski neuvoi meille parhaat tissibaarit, miten pääsemme takaisin ja mitä kyyti maksaa. Minusta on se on hienoa palvelua.
Itse Sunny Beach on aurinkoranta ja kokoelma erilaisia baareja, joista jokaikisen englantilaiset ovat pilanneet. Ei helvetti sitä paidattomien känniläisten määrää. Ne ylenkatsovat baarien henkilökunnan sekä muut matkailijat. Mikä niitä vaivaa? Koitin parissa baarissa kysellä tiskillä henkilökunnalta, onko englantilaisia missään yhtään vähempää, mutta ikävä kyllä ei. Ne ovat kaikkialla, kuin viirus. Minusta suomalaisten maine maailmalla kovina juomareina on parempi kuin englantilaisten maine paskiaisina. Lisäksi suomalaiset naiset ovat kauniita. Yksi piste suomelle.
Jone jaksoi katsella minua ja Pynnöstä noin kolmen oluen ajan sitten alkoi niin hirveä valitus ja voivotus, että lähdimme palaamaan kotiin. Kotimatka sujui siihen hintaan ja niillä ohjeilla, kuin ensimmäinen taksikuski oli sanonutkin. Siitä yksi piste taksikuskeille.
Kotiportilla käännyin omaa kämppääni kohti Pynnösen ja Jonen mennessä kohti omaansa. Tietä ylittäessäni minut pysäytti ikääntynyt työvuorossa oleva portinvartija, joka oli tullut tutuksi aikaisemmin päivällä hänen häätäessään meitä pois yksityiseltä parkkialueelta. Vartija oli kännissä kuin käki ja kutsui minut pienen rupattelun jälkeen istumaan iltaa portin vieressä olevaan katokseen. Siellä hänen seuranaan oli sekalainen seurakunta humalaisia ihmisiä sekä työvuorossa oleva humalainen nuorempi portinvartija. Jälkimmäisen tehtäväksi tuli hakea minulle peräkontista juotavaa ja sen hän tekikin. Eteeni tuotu drinkki ei nostattanut suuria tunteita - muovimukillinen pontikkaa ei haissut hyvälle eikä näyttänyt herkulliselta - mutta kostutin silti huuleni, sillä olenhan kohtelias suomalainen. Pontikka oli juuri niin hirveää kuin arvata saattaa ja aloin kehittelemään päässäni suunnitelmaa, miten pääsen tilanteesta pois olematta töykeä. Tämä oli retken ehkä ainoita hetkiä, kun en luottanut seurassani olleisiin ihmisiin ja tunsin tilanteen olevan täysin poissa hallinnastani. Se oli semmoista pelkoa, että halusin tilanteesta pois mahdollisimman nopeasti. Mistä näistä bulgarialaisista juopoista ikinä tietää? Juttelin hetken jonkun minuun viehättyneen miehen kanssa, kunnes katsoin olleeni tarpeeksi kauan voidakseni pahoitella väsymystä ja poistua seurueesta. Otin lasin mukaani ja heitin sen metsään päästyäni näkömatkan ulkopuolelle. Hetken matkaa käveltyäni kuulin takaani käsiaseen laukauksia sekä känniläistä naurua. Siellä ne ampuivat varmaankin rottia - isompia verijälkiä ei portilla näkynyt aamulla.
Täällä Maukka, Bulgaria.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti