Päivä 16 - Lannevaatepainia heterolla latinotavalla

22. - 23.7.2012 Istanbul, Turkki

Kirjoittaessani tätä rallin viimeistä päiväkirjamerkintää Suomen pitkittynyt kesä näyttää parhaita puoliaan lämpötilan ollessa vain hiukan alempi, kuin mitä se oli heinäkuussa, ja ilma on ylipäänsä kuin alttarille jätetty morsian. Istun kotonani putkiremontin jälkimaininkien laantuessa ja katson ikkunasta sateiselle Näsijärvelle. Sellaisina hetkinä mieli palaa väkisinkin aurinkoiseen ja lämpimään Turkkiin, sillä siellä oli kivaa persaukisenakin luottokortin rajan tultua vastaan. Maailma on pikkusieluisia pankkiireja täynnänsä eikä ne hyväksy ihan pikkuista ylitystä.

Saavuimme siis Istanbuliin pienen onnenkantamoisen siivittämänä edellisenä yönä ja majapaikka löytyi matkustajaystävällisestä hostellista puolen tunnin taksirallin jälkeen. Matkaa ei olisi ollut kuin muutama vaivainen kilometri ja sen hinta oli tingattu etukäteen kiinteäksi kahden kuskin kanssa. Yöllinen suurkaupunki teki kuitenkin tepposet sikäläisille suhareille eivätkä he löytäneet perille ilman Nokian kännykkänavigaattoria. Oman autoni kuski löi jo kertaalleen liinat kiinni ja halusi purkaa laukut kyydistä, mutta suostui kuitenkin jatkamaan loppuun asti. Perille päästyämme kuskit eivät yllättäen olleetkaan enää tyytyväisiä ennalta sovittuun hintaan ja alkoivat pyytämään lisää rahaa pidemmän ajomatkan takia. Tämän pienen vastoinkäymisen edessä väsynyt matkaporukka äityi lyhyeen mutta kiivaaseen suomeksi käytyyn sanasotaan, jonka aikana onnettomat taksikuskit luovuttivat tyytyen heille jo maksettuun alkuperäirseen taksaan ja lähtivät omille teilleen. Siinä oli varmaankin etelän eläteille liikaa suomalaista tulisuutta ja kiivasta luonnetta. Tuo kikka on kuitenkin hyvä pistää mieleen vastaavan tilanteen varalle. Ja sitä kannattaa yrittää edes näytellä, jos pinnaa ei muuten olla venytetty äärimmmilleen. Niin monesti on sinisilmäisia suomalaisia huijattu lomilla, että jos edes kerrankin menee toisin päin niin se on vain oikeus ja kohtuus.

Aamulla herätessämme oli aurinko korkealla tuhannen ja yhden ihmeen kaupungissa ja sen kaduilla oli kiva kävellä. Maisemat olivat osittain itämaisia, osaksi länsimaisia ja loput siitä väliltä. Rahansa hummannut ei yleensä pysty paljoa valitsemaan ja siksi jouduin taasen tyytymään kadulta ostettuun kojukukkuun. Onneksi sikäläinen bakteerikanta ja/tai hygieniataso oli enemmän omamme kaltainen ja nautittu lounas ei alkanut kummittelemaan sen enempää. Itseasiassa, se oli miellyttävä kokemus. Kebabbi on Turkissa ihan hyvää!

Nähtävyyksiä oli tosiaan paljon, mutta en taida tietää useampien nimiä. Hagia Sofia, kävelykatu ja sillä ajanut ikivanha raitiovaunu osuivat kohdalle ja ne tunnistinkin. Kyllä Istanbulilaisten kelpaa, kun on noin paljon maailmanluokan nähtävyyksiä. Harhailun lomassa yritin mennä sisään Siniseen moskeijaan, mutta se sai jäädä toiseen kertaan ulkopuolella olleiden kylttien takia. Niissä pyydettiin kohteliaasti olemaan astumatta pyhään rakennukseen sortseissa. Muuten uskonto ei näkynyt katukuvassa oikeastaan mitenkään eikä moskeijasta aika ajoin kajauttanut imaami näyttänyt hetkauttavan oikeastaan ketään.

Kävelyretken varrella vastaan tuli myös sulttaanin palatsi ja sitä ympäröinyt suuri puisto. Jos imaamin huudot eivät liikuttaneet ketään, niinpä eipä fundamentalistimuslimeita näyttänyt kiinnostavan edes julkinen pussailu tai muunlainen kiintymyksen osoitus. Useammankin kerran häveliäämpi minä olisi kääntänyt katseensa pois, kun nuoret parit antaumuksella tutustuivat toisiinsa. Puistossa pussailu ja lievästi sanoen levottomammat kädet näyttävät ihan kivalta ja mukavalta yhdistelmältä. Semmoiselle perustalle voinee vallan mainiosti rakentaa onnistuneen loman. Ei tullut kivisadetta eikä edes paheksuvia katseita. Täytyypä muistaa koittaa houkutella edes yksi neitokainen mukaan seuraavaan ralliin. Matka on muuten jo muotoutumassa ja matkaan halukkaat voivat ilmoittautua ja asettua jonoon.

Illan viimoiseksi ihmeeksi oli sovittu saunaretki sillain vain poikien kesken. Hostellin lähellä ollut kylpylä oli pitkälti samanlainen kuin suomalaiset kylpylöiden halvat kopiot, mutta sikäläinen sauna oli ainakin sata vuotta vanha. Sisusta oli täysin kiveä ja vaakapinnat taisivat olla oikein marmoria. Kaikki kulmat näyttivät siitä huolimatta pyöristyneen kulutuksesta. Kylpyläpuoli itsessään ei ollut kovinkaan iso ja se koostui pääasiassa yhdestä huoneesta. Meidät ohjattiin sisälle ja sen jälkeen jäimme keskenämme ihmettelemään, kuinka siellä oikein tulisi toimia. Koko porukka oleili pyyhkeet lanteille kietaistuina toisistaan turvaa ja mallia hakien, mutta eipähän kukaan semmoisessa ollut aikaisemmin ollut. Minulle tuli lisäksi yllätyksenä, että turkkilaisen saunan lämpö tuleekin keskellä huonetta olevasta isosta kivipöydästä. Sen reunalla yleensä istukseltiin tai makoiltiin. Huoneen seinustalla oli useampikin hana, joista sai ammentaa lämmintä pesuvettä. Miehet ja naiset näyttivät saunovan erikseen.

Sinisen moskeijan sisäpiha

Lilluttelimme hetken keskenämme kunnes saunaan astui jamppa, jonka tarkoituksena oli pestä ja hieroa herra-asiakkaat uuteen uskoon. Mies oli valtavan painijan näköinen ja kokoinen sekä näytti sopivasti asennoituneen antamaan suomalaisille ensikertalaisille semmoisen käsittelyn, ettei jäisi kenellekään mitään epäselvää. Kotioloissa helikopteria huolettomasti heiluttavan miehenkin hymy näytti hyytyvän, kun se tajusi joutuvansa toisen miehen pesemäksi pesukintaalla. Heti pesun jälkeen seurasi nopea hieronta, jossa käytiin tehokkaasti läpi kaikki lihakset ja nivelet. Painijan käsittelyyn joutuneen matkalaisen naama näytti taipuvan tuskanirvistykseen eikä sen jälkinen miehekäs ja rehvakka olemus ollut ihan täysin uskottava. Paikkoja kolotti ihan perhanasti. Siinä me sitten istuttiin kauhusta puoliksi kankeana eikä kukaan oikein halunnut heti seuraavana käsittelyyn. Homma helpotti hiukan, kun sumaa purkamaan tuli toinenkin hieroja. Kokonaisuutena kylpylä oli hieno kokemus eikä se muuten ollut yhtään homoa, jos ei scrotumit kohdanneet. Kuulemma

Hostellia kohti nilkuttaessamme kohdalle sattui hyväksi onneksi parturi, jonka ovi oli vielä auki. Sen sisältä ei löytynyt ristin sielua, mutta hetken kuluttua paikalle tuli todella ystävällinen vanhempi herrasmies, joka lupasi ajaa kaikkien halukkaiden parrat pois. Homma itsessään kävi todella kätevästi ja sen jälkeen hän vielä valokuvautti itsensä koko puhtoisen ja puunatun lauman kanssa. Heti sen jälkeen miehelle tuli kova kiire ja hän poistui juoksujalkaa keskelle ihmisvilinää. En jäänyt enää miettimään, oliko se edes hänen parturiliikkeensä tai oliko hän ylipäänsä parturi, vaan painuin väsyneenä, mutta onnellisena, hostellille nukkumaan.

Seuraavana aamuna ohjelmassa olisi paluulento Suomeen ja takana olisi 15 päivää tukahduttavaa hellettä, tungosta, herraseuraa, vanhaa pikkuautoa, hiukan kepua, outoa liikennekulttuuria, 1.6l moottoria, telttailua, askeesia, temppuilevaa auton laturia, uusia ihmisiä, luksusta, leirintäalueita, vieraita kulttuureita ja unohtumattomia kokemuksia.

Loistavasta matkasta huolimatta oli hienoa astua ulos lentokoneesta ilmastoon, jossa tervehti kevyt tihkusade ja noin 15 asteen lämpötila. Olin niin iloinen, että teki mieli mennä makaamaan maahan X-asentoon ja antaa vilvoittavan sateen raikastaa koko kuritettu olemukseni. Olipahan kiva olla kotona!

Päivä 15 Escortin last ride

Luultiin kyllä porukalla, että se päivä koitti jo eilen, ku poliisit veivät Escortin poliisin varastolle. Syynä oli väärinparkkeeraaminen. Ei auttanut itku markkinoilla, eikä edes syyttely, että poliisit olisivat rikkoneet Escortin puskurin. 50 ekee poliisille lapaseen, meille sakkolappu hanskaan muistoksi ja auto ulos tarhasta. Taisipa olla reissun ainoa sakko. Hyvä team luuppi!




Yllättävää kyllä olimme jo 9.30 luovuttamassa asuntoa pois ja suuntaamassa autojen keulaa kohti mystistä Turkkia ja Istanbulia. Koska olimme jo eilen suunnitelleet nopean reitin, päätimme kuitenkin valita sen maisemareitin viimemetreillä. Nyt ei enää ajettaisi kisaa vaan kruisattaisiin näyttävästi Istanbuliin ja hukattaisiin autot sinne. No niinhän me luultiin, mutta ei se taaskaan menny ihan niin helposti. Alkumatka ajettiin Bulgarian vuoristossa jännittäen riittääkö bensa seuraavalle huoltsikalle. Huoltsikalla tapasimme tosi rallilaisia.. Olivat menossa Mongoliaan. Rallikalusto oli kirjavaa, mutta kaikilla oli neliveto alla ja nekin olivat hokanneet saman asian ku me: Polttoaine on aivan saamarin kallista Turkissa. Joku 2 euroa litra. Puola-Mongolia -rallin herttasin auto oli ehdottomasti izuzun nelivetoinen pikkupaku. Pieni pakettiauto isoilla maastorenkailla ja lisätankit katolla. Helmi tahtoo sellasen.

Kuuluisa Pättiniemi tervehdys ennen turkin rajaa

No ongelmat alkoivat vähän ennen rajaa, kun Escortti ei enään meinannut suostua starttaamaan. Sama sattui tullissa. Turkin tulli on muuten jännä paikka. Ensimmäisellä portilla ottaa kaunis turkkilainen nainen vastaan, ja kun selviät siitä helvetistä sama nainen on toivottamassa sinut maahan. No se paperisota EU alueella liikkuneelle on yhtä helvettiä Ja mikä kaikkein parasta ne laittavat auton passiin ylös ja sinun on poistuttava samalla autolla, jolla tulit maahan. No tämähän sopi meidän matkasuunnitelmiin ku helmikorvakorut sialle. Mauri mutisi jotain, että mähän sanoin, että täälä on tämmönen käytäntö tarkistin ihan suurlähetystön sivulta. Vittu ens kerralla Sano VÄHÄN KOVEMPAA. No siinä sitten mietittiin mitä tehtäs. No perkele ajetaan Turkin läpi Kreikkaan niinkuin alkuperänen suunnitelmakin oli. Dumpataan autot sinne ja yritetään selviytyä 2 päivässä Istanbuliin jotenkin!. Onneksi Escortti lähti käymään ja Batman peugeottikin päästettiin maahan heti kun olivat ostaneet ylimääräsen vakuutuksen Turkkiin. Se greencard on ihan kiva juttu, kun sen saa ilmatteeksi Suomesta vai mitä pojat :D.

Rauhallinen kruisailu oli unohdettu, nyt oli ajettava kovaa, koska oli pirusti kilometrejä jälellä ja päivä oli jo pitkällä. Batmobile huuteli heti Turkkiin pääsyn jälkeen, että ekalle bensiksille tankkaaman. Naureskeltiin, että vihdosta viimein sai Batmobilekin arvostansa bensaa (2€/l). Pynnönen ei ollut samaa mieltä. Se mutisi jotain kiukkuisesti jostakin ranskalaisesta väärinpäin olevasta pyramiditankista.. Ei si uskallettu kysyä sen tarkempaa, mistä se puhuu. No sitten se sattui. Escortti ei edes luvannut. Sulakkeet olivat palaneet taas kerran ja nyt oli jo lähellä, että matkalaistenkin sulakkeet palaisivat. Haettiin asemalta reilusti suuremmat sulakkeet autoon ja olutta takapenkille. Saatiin pojat rauhottumaan ja autoon sen kokoiset sulakkeet, että seuraalla kerralla menisi myös toimilaitteita rikki. Kyllä Turkin poikia nauratti, kun Batmobile työnsi Team luuppin Escortin käymään. Auto kävi nätisti ja nokka kohti Kreikkan Kastanieta.

Seuraavaksi oli taas ihasteltavissa Euroopan unionin mahtavuutta. Lähes koko perkeleen Turkin läpi kulkee 2 hyväkuntoista tietä. Noin 3km päässä toisistaan. Niillä oli siellä entuudestaan toinen tie, Euroopan unioni anto rahaa teihin ja rakennettiin viereen maksullinen moottoritie. Kun sitä ei kukaan käyttänyt, laskettiin vanhan tien nopeusrajoitus 70km/h. Arvatkaas millaisen päätöksen team luuppi teki, kun olisi voinut maksaa "meidän rahoilla" valmistetun tien ajamisesta. No tottakai suuntasimme vanhalle tiellä ja ajoimme sen läpi reilua ylinopeutta toivoen ettei Turkin poliiseilla ole tutkia. Hyvä EU! No kohta saa Turkki tukiaisia Suomelta eikä tartte ees vakuuksia!

Eksyttiin si taas kerran ja tällä kertaa Edirnessä. On se vaan jännä matkustaa gps:llä, jossa ei ole kuin Turkin päätiet ja rajalle vievä tiekin on liian pieni näkyäkseen. No ilmansuunnat ja mihkäpäin auriko laskee olivat tulleet jo tutuiksi. Pentin visio suomelipun alla seilaamisesta oli saanut pontta... kai se perhana osaa jo suunnistaa tähdistäkin. Tarttee myöntää vaikka Turkki onkin mielestäni paska maa, että rajat ovat täälä hyvin hoidettuja, on pirusti naissotilaita ja tällä raja-asemalla oli jopa riikinkukkojakin pyörimässä punkkereiden seassa. Ei meillä kyllä ole intissä mitään vastaavia Suomessa.

Rajan ylityksestä selvittiin, vaikka papereita tutkittiin armotta, kun  vain muutama tunti sitten olimme maahan saapuneet.Ja kah olimme Kreikassa. Siinä pahamaisessa maassa, joka imee Euroopan union rahat ja kaataa euron. Täälä kuulemma suomalaisia vihataan rankasti. Mielikuvat päälleräkimisestä ja kivittämisestä olivat kumminkin turhaa. Vaikka pakko myöntää, että hetken jopa mietitytti ajaa ensimmäiseen kylään autolla missä on suomenlippu katolla. Eli siis Suomi-viha on aivan suomilehdistön propakandaa.. Matkusta enemmän, oletat vähemmän piti taas paikkansa.

Kreikassa alkokin sitten suomalaisten paini ja se on muuten paljon kovempaa ku joku kyseisten naapurimaiden kansallislaji. No onneksi tämä ottelu käytiin suullisesti Pasin vaatiessa porukkaa ajamaan Thessalonikaan ja yrittämään sieltä Istanbuliin, muiden ehdotuksena oli taksilla Edirneen ja sieltä Istanbuliin. Juhoa ei vaan jaksanut suullinen paini enää kiinnostaa. Sen vitutus taisi olla rajaton kun kreikkalainen automaatti söi sen ainoan pankkikortin ja muutenkaan ei tainnu olla latiakaan rahaa. Eli Juho aloitti tukiaisten antamisen Kreikkaan vasten tahtoaan. No palataaksemme asiaan Pasi hävisi väännön ja päätimme palata jalkaisin rajan ylitte ja ajaa siitä taksilla Edirneen. Lukeeko tätä vielä oikeasti joku?

Autot hylkäsimme rajan tuntumaan maalaisjuna-asemalle, ettei tarttis kävellä niin pitkää matkaa. Oikeastaan Penan fiksuna ideana ajoimme ihan rajalle tiputtamaan porukan pois kaikkine varusteineen ja ajoimme 3 hengen voimin autot kauemmaksi romurallin elkein. Kiilailu ei muuten aiheuta hirveitä vaurioita tuon ikäluokan autoihin. Liekö olleet kylkilistat oikealle korkeudella. Siinä sitä si poistettiin kilvet ja runkonumerot autoista ja maalattiin kaikki Suomeen liittyvät asiat piiloon. Mitähän suomineito tuumaa ku maalasin suomenlipun mustalla ylitte. Ei taida herua jatkossakaan ;). Tankkiin jätettiin neljäsosa bensaa, takalosteriin telttapatjoja ja makuupussit. Ei tartte kreikkalaisten sanoa etteivät ole saaneet mitään Suomelta. Avaimetkin jätettiin ikkunalle, parkkikiekkoon pysäytysaika ja ovet sepposen selälleen! Löytäjä saa pitää!
Lupaan muuten tarjota kaljan, jos joku näkee jommankumman auton liikenteessä jossakin puolen maailmaa.

Sinne ne jäivät

Ja runkonumerot pois ettei tuu soittoja perään

Raja ylitettiin virkamiesten tehdessä typeriä kysymyksiä jostain: että oltas juuri tultu maahan autolla ja missä autot olivat nyt. No saivat ihan yhtä hyviä vastauksia takaisin. Kaverit vei ja jne jne. Taisivat arvata, mikä oli homman idis, mutta päästivät maahan. Turkissa meidät ottivat taas iloiset naissotilaat ja riinkinkukot vastaan. Ainiin ja neljä miljoonaa hyttystä, jotka laskeutuivat kimppuumme pimeyden turvin.Edirnen raja-asemalla päivysti joku kaveri puhelimen kanssa ja lupas hoitaa meille taksit. No näinhän se Aasiassa toimii ja enää ei oltu ees kovin kaukana...

Taksit kuljettivat linja-autoasemalla ja onnenkantamoisena näin perjantaina kulkisi vielä yksi luksusluokan bussi Istanbuliin. Missään maailmalla en ole nähnyt näin palvelualtista bussia. Oli selkänojissa kosketusnäytöt, kokoajan pauhasi isoissa telkuissa paikallinen tenavatähtikilpailu, wlani (jossa oli tänään joku ongelma), juotavaa tarjoiltiin koko ajan, mutta tässäkään bussissa ei ollut vessaa :D Veti hymyksi.

Juniori Pättis kuittaa reissun tähän ja Mauri vielä ehkä hitusen jatkaa Istanbulista. Myö suunnitellaan jo uutta rallia, kuka lähtee haastaan meidät?

Pojat auton hylänneenä kävelevät kohti auringonlaskua ja turkkia!

Päivä 14 - Sunny Beach, osa 3

20.7.2012 - Fort Noks

Turmiollisen yön jälkeinen aamu valkeni kuumana, kosteana ja just hyvänä. Edellisillan rientojen jälkeen ajatukset saattoivat harhailla lapsilta kielletyllä aluella hiukan kauemmin kuin normaalisti, mutta siitäkin selvisin käymällä kylmässä suihkussa. Onneksi luvassa olisi helppo päivä, sillä muita tavoitteita ei ollut kuin yleinen oleilu ja Villen sukellusmatka.

Kahtena edellisenä päivänä olin tutustunut pelkästään Sunny Beachin keskustaan, mutta nyt jo heti  kolmantena päivänä Bulgariassa auton nokka suuntasi kohti hiekkarantaa. Sunny Beachin ranta ei poikennut puitteiltaan Romanian hiekkarannoista isostikaan. Molemmissa paikoissa oli siistiä, aallot olivat tosi isoja eikä hiekasta löytynyt isompia yllätyksiä paljasjalkaisin kulkiessa. Ihmisiä oli runsaasti, mutta ei tungokseen asti, ja naiset tuntuivat liikkuvan yläosattomissa yleisemmin, vapaammin ja näyttivät sillain terhakkaasti nuoremmilta. Lisäksi täällä oli rivissä lukemattomia telttoja, joissa toinen toistaan kauniimmat naiset tarjosivat oikeata hierontaa. Piste Bulgarialle.

En jaksanut ottaa aurinkoa kuin vartin ajan, kunnes kyllästyin. Jätin muut paahtamaan itseään ja etsin rannan kauneimman hierojan ja otin häneltä tunnin kokovartalohieronnan. Se maksoi 50 levaa ja oli mielestäni parempi sijoitus kuin kolme sylitanssia olisi ollut, jos joku olisi semmoiset sattunut ottamaan. Hieroja oli selvästi ammattitaitoinen ja toimitus oli kaikinpuolin onnistunut. Hellä käsittely, lämmin ulkoilma, varjossa makoilu ja meren kohina jossain etäällä olivat niin lyömättömän hieno yhdistelmä, että melkein nukahdin. Havahduin horroksesta vasta hierojan supattaessa korvaani ja vaatien rahojaan. Se oli ikävä taannehtima edelliseltä illalta, mutta maksoin ilomielin. Suosittelen kaikille.

Pättiniemi junioria lukuunottamatta kaikkien päivä meni suunnitelmien puutteessa ihan niin kuin pitikin. Villen sukellusmatka epäonnistui pahasti, koska ensimmäisestä sukellusta tarjonneesta puljusta oli kompressori hajonnut eikä pulloja ollut saatu täytettyä. Toinen pulju oli perunut kaikki retket kovan merenkäynnin takia. Rannalla isot aallot olivat olleet kivoja, mutta ei niistäkään kaikille iloa riittänyt.

Seuraavana päivänä olisi vuorossa Turkin rajan ylitys ja sille matkalle lähtisi vain kaksi autoa kolmannen kurvatessa Kroatian suuntaan yhden matkustajan passin puutten vuoksi. Illan tullen kokoonnuimme meidän kämppään pitämään pienen hartaushetken, jossa vannoimme juhlallisesti rallin jatkuvan Suomessa ja kokoontuvamme jossain baarissa heti, kunhan tästä olisi selvitty.

-- Maukka

Päivä 13 - Tissibaaria ja turmelusta

19.07.2012 - Fort Noks Marina

Ensimmäinen kokonainen päivä lapsiperheparatiisissa alkoi kauniina. Katselin parvekkeelta, kun kauniit nuoret äidit kauniine lapsineen kulkivat edeltä uima-altaalle ja isomahainen, ruma ja vanha isukki lampsi jäljestä euroopanomistajailme kasvoillaan halveksuen kaikkia, jotka ajoivat vuoden -89 Escortilla. Sitä touhua oli jotenkin jännä seurata. Kuvankaunis nainen laittaa lapsensa leikkimään vesileikkejä uima-altaaseen, siirtyy itse aurinkotuolin viereen, riisuu sensuellisti läpikuultavan paidan pois, napsauttaa bikinien yläosan auki ja antaa sen valahtaa vapaasti maahan ennen kuin asettautuu nauttimaan auringosta aurinkotuolille. Mukavan asennon löydettyään nainen hymyilee aurinkoisesti lapsia vahtimassa olevalle luolamiehelleen ennen kuin sulkee silmänsä aurinkoa palvoakseen.

Missään muualla, kuin tällä matkalla, en ole todistanut sellaista määrää epäsuhtaisia pareja. Miten on mahdollista, että luolamiehen näköisen, huonohampaisen ja susiruman miehen rinnalla sipsuttelee liian hento ja liian kaunis olento moisen gorillan ruhjottavaksi? Mä haluan pelastaa ne kaikki. Tuon naiset ja lapset Suomeen, miehet menköön johonkin jonoon.

(Valokuva, copyright Ville Pättiniemi 2012)

Mieleeni pyrki väkisinkin ajatus, että jotain ne luolamiehet tekee oikein. Teen päiväkirjani reunaan merkinnän, että minun tulee lopettaa naistenlehtien lukeminen ja mennä kansalaisopiston luolamieskurssille. Vittuun kaikki tunneälykkyys. Naiset parkuvat mediassa tunnemiesten perään ja sanovat etsivänsä pehmoista tunteistaan sujuvasti puhuvaa vanupuikkoa, mutta ei ne semmoista halua. Ne haluavat luolamiehen. Tämän huomion seurauksena aion hankkia kovapalkkaisen työn ja kasvataa mahan. Semmoisen mahan, ettei jää kenellekään mitään epäselvää ja josta elintaso näkyy.

Runollisen aamuhetken jälkeen havahduin siihen, että oli aika lähteä vesipuistoon löytämään oma sisäinen lapseni vesiliukumäissä, half-pipeissä ja muissa härpättimissä. Vesipuisto oli toisinto aamuiselta uima-altaalta ja suljin aistini todellisuudelta sukeltaessani ensimmäistä kertaa elämässäni itseäni isompaan vesiliukumäkeen.

Illan ohjelma oli päätetty jo edellisenä päivänä ja suuntasimme koko jengin voimin Sunny Beachin villisti sykkivään yöelämään. Keskustan kävelykatu oli väärällään turisteja, jotka olivat menossa baarista toiseen ja he huutelivat toisilleen iloisesti mennessään. Koitin jututtaa muutamaa eri baarin promoottoria kadulla, mutta he sattuivat kaikki olemaan englantilaisia ja edustivat jotain ibiza-musiikkipaikkaa ja bändia kuten Sound of Ministry. Semmoiseen jytkehelvettiin ei kukaan järkevä ihminen mene eikä myöskään me. Pysyimme itsellemme tosina menimme ravinteliin, jossa pystyi puhumaan. Ovaalinmuotoisella baaritiskillä alusvaatteisillaan keikutelleet neitokaiset eivät tunnelmaa pilanneet.

Parin baarissa nautitun oluen jälkeen aloimme kolkuttamaan tissibaarien oville. Sunny Beach on siitä kiva paikka, että erotiikkaravintoloita on vähintään kuusi ja luultavasti enemmänkin. Kaikkia emme ehtineet koluamaan läpi, mutta onhan se kiva jättää jotain seuraavalle kerrallekin.

En ole ikimaailmassa saanut lämpimämpää vastaanottoa yhdessäkään anniskelupaikassa, kuin vierailemissani tissibaareissa sain. Heti sohvalle istuttuani tuli paikan emäntä kysymään juomatoivomuksia. Juoman valittuani ja saatuani istui viereeni paikallinen tanssijahoro, joka alkoi supattamaan korvaani paikan hinnastoa samalla sensuellisti minua kosketellen. Tämä sama kuvio toistui samanalainsena useammassa paikassa ja sen takia  rohkenin alkaa tutkivaksi journalistiksi tarkoituksenani selvittää kaupungin tarjonta sekä hinnasto. Tiedot on kasattu useamman eri erotiikkabaarin palveluhinnastosta niitä mitenkään ryhmittelemättä, joten siksi siinä saattaa jonkun mielestä olla selviä epäkohtia. Suomen oloihin tottuneena, olin hiukan pettynyt, kun vain yhdessä baarissa vaatteet lenteli tanssilavan tytöiltä spontaanisti. Muissa baareissa ketkuttelut tehtiin pukeissa ja sen jälkeen tultiin esittelemään hinnastoa ja tarjoamaan herrasmiespalveluksia.

- 20bgr sylitanssi / topless sylitanssi
- 80bgr sylitanssi, jossa saa koskea mihin vain
- 80bgr suihinotto
- 100bgr seksiä 25min
- 120bgr suihinotto
- 170bgr seksiä 1h

Yhteenvedossa bgr tarkoittaa Bulgarian levaa ja se vastaa puolikasta euroa tätä kirjoittaessani. Vesipuistoa aasinsiltana käyttäen yhdistin aamupäivän touhut ja illan synnit toisiinsa. Toivottavasti se ei kuitenkaan ollut liian tökeröä. Luolamiehet nimittäin käy tissibaareissa.

Pistäkää jono pystyyn, minä alan raakkaamaan.

-- Maukka

Päivä 12 - Portinvartija Mortti ja Vertti

18.07.2012 - Nord Eforie, Romania

Kahdestoista kisapäivä valkeni rallilaisille yhtä kuumana kuin edellisetkin, eikä se kaikkia enää naurattanut, sillä vielä etelämmäksi oltiin menossa ja lämpötila luultavasti vain kohoaisi. Aamu oli tuttua rutiinia sumutorviherätyksineen ja teltanpurkuineen eikä yhtäkään rallilaista väsyttänyt normaalia enemmmän. Kaksi autollista jermuja meni syömään aamiaisen tasokkaaseen ravinteliin ja Team Looppi (Pena, Pättis, Pasi ja Maukka) päätyi syömään kojukukkua halvimmasta ja lähimmästä likaisesta kopista, joka vain eteen osui. Epäonnista valintaa seuranneet vatsanväänteet vahvistavat vanhan sanonnan, jossa kerrotaan ihmisen saavan sitä, mitä tilaakin. Shaorma ei pelkästään ole, vaan myös tulee, perseestä. Seuranneen päivän ajomatkan aikana kolme neljäsosaa Escortin miehityksestä vaati pysähdystä jokaikiselle vastaantulleelle huoltoasemalle. En syö kojukukkua enää muualla kuin Suomessa festareilla. Ugh.

Pasi aloitti päivän ajourakan eikä sen aikana tapahtunut mitään kummempaa. Ainoa mielenkiintoinen episodi sattui Bulgarian rajalla, kun letkamme pysäytettiin ja kaikki autot tutkittiin. Näky oli tarpeeksi outo, että jopa tullimiesten esimieskin tuli pihalle ihmettelemään meidän autokolonnaa. Kukaan tullimiehstä ei ymmärtänyt rekisteriotteiden päälle yhtään mitään ja päitään pyöritellen ja naureskellen he päästivät meidät jatkamaan neitseellisen Bulgarian aroille. Erävoitto suomalaisille.

Iltapäivästä ajoin itse ja osuin muutamaan navigaattorin virittämään ansaan ennen kuin pääsimme Eleniteen, jossa piti olla hyvä ja halpa hotelli. Elenite on jonkinlainen kylä Nessebarin eteläpuolella ja sen kaikista paikoista on matkaa Mustaanmereen noin 500 metriä. Pyörimme Elenitessä hetken ympyrää eikä etsimäämme hotellia löytynyt. Tienvarressa parkissa ollut taksimies tiesi sanoa, että etsimämme majatalo on ainakin kahdenkymmenen kilometrin päässä. Lannistuimme tiedosta enemmän kuin normaali suomalainen mies lukuisista pakeista eikä kukaan halunnut ajaa enää metriäkään, joten otimme siltä seisomalta kaksi asuntoa läheisestä perhelomailukohteesta. Paikka on tosiaankin perheille tehty eikä siellä näkynyt muita kuin onnellisia vanhempia iloisine lapsineen. Paikan ainoa perhelomabaari lopetti musiikin 22:30 ja meni kiinni tuntia myöhemmin. Meitä alueelle tuskin haluttiin, mutta itse tykkäsimme kovasti parista hiljaisemmasta päivästä. Ei tarvitsisi paahtua autossa yhtään enempää kuin olisi tarve ja saisimme asua neljän seinän sisällä. Yöt teltassa olivat taakse jäänyttä elämää.

Sunny Beach oli meidän majapaikasta noin 10km päässä ja perhelomabaarimikko oli sanonut, että sitä lähempää ei baaria kannattaisi edes etsiä. Porukka oli suurimmalta osin levon tarpeessa, mutta sain kasattua pienen iskuryhmän tunnustelemaan Mustanmeren suurimman bilepaikan iltaelämää. Tarkoitus oli, että minä, Jone ja Pynnönen kartoitamme maaston seuraavana päivä tapahtuvaa suurempaa invaasiota varten. Matkalla Sunny Beachin keskustaan taksikuski neuvoi meille parhaat tissibaarit, miten pääsemme takaisin ja mitä kyyti maksaa. Minusta on se on hienoa palvelua.

Itse Sunny Beach on aurinkoranta ja kokoelma erilaisia baareja, joista jokaikisen englantilaiset ovat pilanneet. Ei helvetti sitä paidattomien känniläisten määrää. Ne ylenkatsovat baarien henkilökunnan sekä muut matkailijat. Mikä niitä vaivaa? Koitin parissa baarissa kysellä tiskillä henkilökunnalta, onko englantilaisia missään yhtään vähempää, mutta ikävä kyllä ei. Ne ovat kaikkialla, kuin viirus. Minusta suomalaisten maine maailmalla kovina juomareina on parempi kuin englantilaisten maine paskiaisina. Lisäksi suomalaiset naiset ovat kauniita. Yksi piste suomelle.

Jone jaksoi katsella minua ja Pynnöstä noin kolmen oluen ajan sitten alkoi niin hirveä valitus ja voivotus, että lähdimme palaamaan kotiin. Kotimatka sujui siihen hintaan ja niillä ohjeilla, kuin ensimmäinen taksikuski oli sanonutkin. Siitä yksi piste taksikuskeille.

Kotiportilla käännyin omaa kämppääni kohti Pynnösen ja Jonen mennessä kohti omaansa. Tietä ylittäessäni minut pysäytti ikääntynyt työvuorossa oleva portinvartija, joka oli tullut tutuksi aikaisemmin päivällä hänen häätäessään meitä pois yksityiseltä parkkialueelta. Vartija oli kännissä kuin käki ja kutsui minut pienen rupattelun jälkeen istumaan iltaa portin vieressä olevaan katokseen. Siellä hänen seuranaan oli sekalainen seurakunta humalaisia ihmisiä sekä työvuorossa oleva humalainen nuorempi portinvartija. Jälkimmäisen tehtäväksi tuli hakea minulle peräkontista juotavaa ja sen hän tekikin. Eteeni tuotu drinkki ei nostattanut suuria tunteita - muovimukillinen pontikkaa ei haissut hyvälle eikä näyttänyt herkulliselta - mutta kostutin silti huuleni, sillä olenhan kohtelias suomalainen. Pontikka oli juuri niin hirveää kuin arvata saattaa ja aloin kehittelemään päässäni suunnitelmaa, miten pääsen tilanteesta pois olematta töykeä. Tämä oli retken ehkä ainoita hetkiä, kun en luottanut seurassani olleisiin ihmisiin ja tunsin tilanteen olevan täysin poissa hallinnastani. Se oli semmoista pelkoa, että halusin tilanteesta pois mahdollisimman nopeasti. Mistä näistä bulgarialaisista juopoista ikinä tietää? Juttelin hetken jonkun minuun viehättyneen miehen kanssa, kunnes katsoin olleeni tarpeeksi kauan voidakseni pahoitella väsymystä ja poistua seurueesta. Otin lasin mukaani ja heitin sen metsään päästyäni näkömatkan ulkopuolelle. Hetken matkaa käveltyäni kuulin takaani käsiaseen laukauksia sekä känniläistä naurua. Siellä ne ampuivat varmaankin rottia - isompia verijälkiä ei portilla näkynyt aamulla.

Täällä Maukka, Bulgaria.

Päivät 10-11 - Fiilistelyä Nord-Eforien rannalla (Onko maailma miehen paratiisi vai helvetti?)

Useasti reissatessa huomaa kuinka ennakkoluulojen varassa elää. Itselläkin oli aika raju mielikuva Romaniasta ennen tänne tuloa. Oletin, että maa olisi karu ja ryöstetyksi tai huijatuksi tuleminen olisi enemmän kuin helppoa. Rallilaisten kanssa puhuessamme sovittiin ettei ajettaisi yöllä ja jne... Todellisuus on ollut kumminkin aivan toista. Romanialaiset ovat olleet todella reiluja ja rehtejä. "Matkusta enemmän oletat vähemmän." -Riku Rantala

 Jone jätti lompakkonsa rannalle, mutta joku kaveri juoksi sen kiinni palauttaaksensa lompakon. Myös Mauri unohti hattunsa jonnekkin kauppaan ja siellä se odotti Mauria, kun se kävi kysymään sitä seuraavana päivänä. Team Perkeleen mökin ovi jäi koko päiväksi auki. Juho yritti sinnitellä yhden päivän pelkän yhden oluen voimalla, jota me paheksumme syvästi. Siinähän iskee paha nestehukka niinkuin Juholle kävikin.

Tämä Eforie on romanialaisten lomanvietto paikka. Emme tavanneet koko aikana muun maalaisia turisteja kuin itsemme. Paikkaa ei voi kuin suositella, jos satut pyörimään alueella. Tarvitsee muutenkin mainita, että Romania on mennyt Euroopan top 3 maan joukkoon ihan heittämällä. Halpa hintataso, mukavia ihmisiä ja mahtavia mei.. maisemia! Tarvitsee laittaa hommattavien asioiden listalle romanialainen aupair, mutta tästä varmaankin joutuu neuvottelemaan kotona vielä aikas paljon.

Romania on muuten aikas sivistynyt maa, mutta teiden opasteet ovat jotain todella käsittämätöntä. Tieviitat osoittavat toisiaan ja välissä ei todellakaan ole kyseinen paikka. Yritä nyt siinä sitten sompailla, kun meidän navigaattorissa ei ole kuin päätiet. Paikallinen poliisi aiheutti myöskin hämmennystä ajattamalla meidät takaisin motarille. Otettiin siinä sitten 30 kilometrin sakkokierros. Paikallisien vessojen taso on myös yllättänyt positiivisesti mahakipuiset rallilaiset. On ollut automaattisesti pyyhkiytyviä vessan kansia ja vessoja, joita koristaa kultaiset tapetit ja kattokruunut. Vain liian hyvä on rallilaiselle sopivaa.

Paikallinen ruoka on todella hyvää. Ruoka lajeina mainittakoon Shaorma. Shaorma on kuin meidän kebabrullat Suomessa, mutta kanasta tehtyjä ja niiden sisässä on myös ranskiksia. Mamaluga on myös kokeilemisen arvosta (kuulemma), mutta ei siitä nälkä lähde. Mamaluga on maissimuusia ja rinnalla jotain lisukkeita.

Meikä suuntaa takaisin rannalle parantelemaan rusketusta... hajotkaa te sateeseen!

Söhlö

Päivä 9 - Draculan linnalta Mustanmeren rannalle

15.7.2012

Jostakin syystä unet maistuivat Branissa tänä aamuna, vaikka olimmekin telttamajoituittuneena. Koska Team Perkele ei ollut päässyt perille Vampire Campingiin meitä oli vaan meijän tiimi ja Rotta-auto. Aamutoimet siis sujuivat varsin nopeasti ja suuntasimme nopeasti Branin linnalle (=Draculan linna). Aamupalaksi kelpasi matkalta ostettu kevyt kenttälounas. Rotta-auto passasi viime hetkellä Branin linnan ja lähti jo edeltä Mustanmeren rannalle. Team Looppi oli ainoa, joka jäi Draculan linnalle

Draculan linna oli hieno keskiaikainen linnoitus, josta oli puolustettu Branin kylää ja Transylvaniaa jo keskiajalta asti turkkilaisia, unkarilaisia yms. vastaan. Draculan linnaksi se oli nimetty sen jälkeen, kun se oli innoitanut irlantilaista Bram Stokeria tekemään kirjan Dracula nimisestä vampyyristä. Linna oli kaunis ja hienosti korjattu vanhanaikaiseen tyyliinsä. Linnassa oli kerrottu Draculan historiasta ja linnan omasta historiasta. Ilmassa oli taas kuitenkin rahastuksen makua. Myyntikojuja riitti linnan ympärillä silmänkantamattomiin. Päätimme lähteä nopeasti kohti Mustaamerta.

Draculan linnalta lähdettyämme eksyimme pikkuisen ja päädyimme Team Loopille perinteiseen tapaan maisemareitille. Reitti osoittu kuitenkin todella kauniiksi, se mutkitteli vuoriston keskellä kohti Bukarestia. Reitin varrella pysähdyimme ostamaan litran vadelmia mustalaiskauppiaalta, joita muuten vuoristoteillä riitti uskomattoman paljon.

Matkaa Transylvanasta Mustamerelle oli noin 450 kilometria ja päivä alkoi vaihtua jälleen kerran illaksi ennen kuin pääsimme perille. Muutama huonoksi osoittautunut reittivalinta vei useamman tunnin ylimääräistä aikaa. Lisäksi Romaniassa saattaa olla samaan kaupunkiin neuvovat kyltit osoittamassa täysin eri suuntiin, eli ne kumoavat tavallaan toisensa. Yritä siinä sitten suunnistaa oikeeseen paikkaan.

Yhdeksän aikaan illalla lähestyimme Eforien kaupunkia, jonka koordinaatit Rotta-auto oli meille laittanut. Paikalliselta leirintäalueelta löytyi vielä Team Loopillekin muutama Bunkalowi, joten jäimme sinne mielellämme. Sänky useamman telttayön jäljiltä kuulosti taas aivan mielettömältä.

Illalla poikettiin kylillä syömässä ja sen jälkeen porukka oli aivan valmista kauraa nukkumaan. Kellokin taisi olla tässä vaiheessa yli yksi yöllä.

"Ei, ei oteta, me ei oteta Vatasesta mallia!"

-Ralliautoilija Pablo-

Päivä 8 - Väsymystä, ei kunnnolista luuppia

Toinen päivä Romaniassa aukesi yhtä pelottavana kuin ensimmäinenkin. Edellisenä päivänä olimme vitsailleet harhaan ajaessamme, että kyllä me varmaan pelkästään yhdelläkin munuaisella tai ilman autoa selvitään. Tätä aamua varjosti normaalin pelkotilan lisäksi järjetön darra ja se alkoikin ilman aata tai muita mainittavia manööverejä.

Edellisen päivän päätepiste oli ollut Route Romania Campingissä Minisissä Aradin lähellä. Pasilla ja minulla oli tälle päivälle varattu ajonakki, eikä muita vain tuntunut normaali menoo kiinnostavan enää. Luovutin aamun ajonakin Pasille ihan suosiolla, sillä herätessäni maakuualustalta teltan ulkopuolelta olin näyttänyt semmoiselta möröltä, että muut halusivat välttämättä ottaa valokuvia. Työstäisivät itse muusaansa, niin tietäisivät, kuinka rankkaa se on. Neuvottelupalaveri hollantilaisten lomailijoiden kanssa oli mennyt yli puolen yön sekin.

Pasi kurvasi tien päälle ja pysähdyimme pikaisesti uimaan ja syömään aamupalan edellisenä päivänä löydetyssä joenvarsiravintolassa. Sieltä lähdettyämme matka oli aika tapahtumaköyhä. Pättiniemen edustajat olivat jossain kohtaa äityneet korkkaamaan oluet ja he tissuttelivat takapenkillä. Itse hämmästelin, kuinka media ja ennakkoluulot ovat pilanneet käsitykseni ihmisistä. Kaikki romanialaiset eivät halunneetkaan viedä lompakkoani. On ne semmosia velikultia, joo.

Pasi ajoi varmaan malliin oman osuutensa ja kuskeja vaihdettiin keskivälin lounaan jälkeen. Kaikilla muilla oli hieno ruokahalu paitsi minulla ja Pättiniemen juniori hyötyi melkein puolet huoltoasemalla lämmitetystä pakastepitsastani. Ei siinä voinut muuta tehdä, kuin ottaa omastakin puolestani härkää sarvista ja suunnata auton nokka kohti Draculan linnaa Branissa, Transylvaniassa.


Päivän jälkimmäinen ajoetappi oli suhteellisen tapahtumaköyhä sekin. Kylien läpi ajaessa tien penkalla pyöri satunnaisia hampaattomia horoja sekä muita katseenvangitsijoita. Ajotaitoni ei ollut parantanut oikeastaan yhtään edellisistä päivistä. Suunnistin miten sattuu Pasin lukiessa karttaa ja navigaattorin riidellessä reaalimaailman kanssa. Ajoin muutaman maisemareitin vuorien keskellä (luetaan: eksyin) sekä sisään yhteen isohkoon kaupunkiin, jonka olisi voinut kiertää ohitustiellä. Aikaa haaskaantui ainakin puolisen tuntia taasen. Vaarallisin tilanne eräällä kukkuloiden keskellä kulkevalla serpeentiinitiellä tuli, kun liian sinisilmäisesti uskoin edessäni ajavan rekan antaman vilkkumerkin, jolla hän koitti viestittää, että olisi turvallista ohittaa. No eihän se mitään turvallista ollut. Meitä vastaan tulee auto, olemme rekan rinnalla ja peräämme ohittamaan oli vielä lähtenyt linja-auton retku. Tilanteesta selvittiin leveän piennaralueen sekä omalle kaistalleen palanneen linja-auton turvin.

Päiväetapin kohde oli Vampire Camping Minisissä, joka elää yhdessä parin muun tienoolla olevan kohteen kanssa vampyyrimyytin ympärillä. Saavuimme leirintäalueelle hyvin kakkosina Team Batmanin voittaessa ja Team Perkeleen jäädessä johonkin matkan varrella arvottuun toiseen kohteeseen. Kaikki muut paitsi allekirjoittanut tinttasivat kepua ja limuviinaa iloisesti. Telttojen pystytyksen jälkeen halusimme käydä nopeasti suihkussa ennen illan rientoja, mutta eihän siellä tullut edes lämmintä vettä. Romanialaista vittuilua, sanon minä.

Syömisen jälkeen menimme ensimmäistä kertaa koko reissulla käymään yökerholla. Paikan nimi oli kekseliäästi The Club ja luulimme aluksi tulleemme tissibaariin, mutta sellaista säkää meillä ei ollut. Naisten kesämuoti näytti muodostuvan mikrosortseista ja kivoista kesämekoista, mutta nyt en jaksanut innostua niistäkään kunnolla. Paikalla olleet nuoret miehet kuitenkin koppasivat neitokaisensa syliinsä meidän paikalle tultuamme, ikään kuin osoittaakseen jotain. Meidän omat klopit koittivat turhaan saada minua innostumaan juhlatunnelmaan, mutta tänään ei irronnut. Loppujen lopuksi kukaan ei oikein jaksanut juhlia ja huokaisin helpotuksesta, kun porukka palasi leirintäalueelle. Nukkumaan mennessäni suunnittelin kuitenkin hymyn kare huulillani perustavani Pro Mikrosortsi ja Kesämekko yhdistyksen Suomeen. Sen ajatuksena olisi tukea edellämainittujen vaatekappaleidin ilmestymistä Suomen kesäiseen katukuvaan. Eihän siellä nyt niin paljoa sada.

Romania on hieno maa. Toiset sedät jaksaa heilua, Maukka ei.

13.7.2012 päivä 7. Balatonilta Romaniaan (perjantai 13 päivä sulle pitkä perjantai)

Balatonin lähtöaamu oli utuinen. Olotila oli rentouneen sekaineen levätyn päivän jäljiltä. Edessä olisi pitkä matka Romanian puolelle, joten päätimme syödä aamupalaa Campingin ravintolassa. Munakokkeli ja kahvi maistui taas kerran eikä hintakaan ole paha.

Aamupalan jälkeen rupesimme pakkaamaan ja herättämään Mauria. Edellisen illan riennot ovat tehneet tehtävänsä ja Maukka ei ollut ihan parhaassa rallikunnossa. Team Loopin aamutoimet ja pakkaus sujuivat kuitenkin kohtuullisen nopeasti ja matkaan päästiin reilusti ennen puolta päivää.

Matkaa Balatonilta Romanian Minisiin, jossa oli Route Romania niminen Camping oli noin 500 kilometriä. Osa matkasta oli moottoritietä mutta myös paljon pienimpiä kylien läpi vietyjä maalaisteitä. Jos Suomessa on paljon peltoa niin kyllä sitä riittää Unkarissakin.

Pättiniemet olivat siis kuskina koko päivän, takapenkin pojat hoitivat korjaussarjoja. Ylitimme Romanian rajan ilta-auringon paistaessa. Rajalla sai kaivella passia ensimmäisen kerran reissun aikana. Unkarin ja Romanian raja-alue oli kovin ruuhkainen, jonka seurauksena paikallisille jalkamyyjille oli kovasti bisnesmahdollisuuksia. Pysähdyttyämme etsimään tietullin ostopaikkaa rajan läheisyydestä kyseiset katukauppiaat yllättivät meidät viimein. Ilmeisesti ne haistoivat länsieurooppalaisten rahat. Selvisimme mustalaisista ja muista kauppiaista kuitenkin puhumalla, jatkoimme matkaa.

Pienen alkushokin jälkeen matka Romaniassa kohti Ministä jatkui vauhdilla. Pättiniemi juniorin uhkarohkeat ohitukset ja härskit jonojen ohi oikomiset vauhdittivat Escorttia eteenpäin. Navigaattorimme ei tunnista yöpymiskaupunkiamme Minisiä kunnolla, joten joudumme useaan kertaan pysähtymään ohikulkijoilta ja huoltoasemilta tietä. Edes yhden huoltoaseman vieressä istuvat ilolinnut eivät tunnista kohdekaupunkiamme mutta rahamme ne haistavat ja alkavat heti kaupitella tavaraansa. Tavaran ostopäätös on kuitenkin ei, vaikka Maukka kertoo hinnan olevan halpa.

Matka jatkuu, vaikka Campingimme on edelleen vähän hukassa. Ohitamme yöpymispaikkaamme johtavan tiehaaran jo kertaalleen mutta onneksi tienvarressa olevalta hotellilta osataan neuvoa meitä tekemään u-käännös.
Löydämme oikean kääntymistiehaaran monituisten käänteiden jälkeen. Hiekkainen tie lupaa Team Looppimaista maisemareittiä. Se kuitenkin tällä kertaa johtaa suoraan leirintäalueen pihaan, jossa leirintäalueen omistaja tuleekin oitis meitä vastaan. Telttamajoitus maksaa alle 10 euroa per ukko.

Teltat viritettyämme lähdemme kylälle rahaa nostamaan ja syömään. Kylän ravintola ei ole enää auki mutta onneksi kyläkaupan omistaja vinkkaa meitä, että hän tietää hyvän paikan kylän joen rannalla. Hieman epätietoisina lähdemme kyläkauppiaan perässä autolla joenrantaan hiekkatietä pitkin. Jokimaisema avautuu oikealle ja vasemmalle puolen jää neljää baaria, jotka ovat vierivieressä.

Päätämme mennä ensin jokeen uimaan ja sitten vasta syömään. Joen vesi on uskomattoman lämmintä ja uiskentelu tuntuu pitkän ajopäivän jälkeen taivaalliselta. Ravintola tarjoaa paikallista grillilihaa ja palanpainikkeeksi paikallista ohramallasta tietenkin.

Loppuilta sujuu leirintäalueella letkeästi muiden matkalaisten seurassa, kunnes allekirjoittanut vaipuu tyytyväisenä unten maille.

Kartturi P.J.O.

12.7.2012 Siirtymätaival ek 5.- 6. Chillailua Balatonilla

Heräsin Balatonin aamuun niskat kipeenä ja kroppa jumissa. Tuli vissiin nukuttua teltassa vähän huonossa asennossa. Kurkkasin teltasta, keli oli kuin morsian. Balatonin rannalla tuuli aivan jäätävästi ja vesisadetta tuli viistossa. Pättiniemet olivat tavalliseen tapaansa jo hereillä ja olivat käyneet jo kaupassa. Kaupasta oli tarttunut matkaan paikallista suklaa-chili vodkaa, joten päätimme aloittaa päivän sillä.

Keli kuitenkin rauhottui nopeasti ja jo keskipäivällä paistoi aurinko ja lämpö alkoi kohota lähemmäs 30 astetta. Paistattelimme päivää porukalla rannassa. Balatonin vesi ei ollut kauhean lämmintä mutta kyllä siinä mielellään kävi vilvoittelemassa tollaisella helteellä. Vesi on muuten vihreetä ja sameeta, sameus johtuu järven mataluudesta ja mutapohjasta. Näytti, että lepopäivä tuli selvästi tarpeeseen jokaikiselle rallilaiselle, porukka oli rentoutuneen näköistä.

Kolmen aikaan lähdettiin syömään Balaton Campingin läheiseen ravinteliin. Pättiniemet söivät alkupalaksi valkosipulikeittoa, allekirjoittanut otti perinteistä unkarilaista Gulassikeittoa. Molemmat olivat erinomaisia valintoja, alkukeitot olivat maukkaita. Sitten evästeltiin pääruoaksi vielä vähän pihviä ja kanaa, jonka jälkeen maha oli aikas täynnä. Ruoat ja juomat maksoivat alle 3 tonnia (alle 10 euroa) kullekin. Hintataso on siis suomalaiselle erittäin sopiva.

Ravintolasta palailtiin leirintäalueelle kierien. Matkalla olevasta kaupasta tarttui matkaan janojuoman lisäksi kokonainen vesimeloni. Leirintäalueella päätimme laittaa melonin marinoitumaan vodkaan. Melonia syötäisiin sitten porukalla illalla leirintäalueen rantakuppilassa. Ja sehän muuten porukalle maistui.

Siirtymätaipaleen ilta-askareisiin kuului muun muassa pyykin pesua ja kännyköiden, kameroiden yms. sähkölaitteiden lataus. Lisäksi seuraavan päivän erikoiskoetta käytiin läpi.

Ehtoolla pikkunälän iskettyä jouduimme poikkeamaan vielä kylillä grillillä. Grilli vaikuttu siltä, että mahapöpö olisi taattu mutta ainakaan toistaseksi kukaan porukasta ei ole valitellut mahakipua.

Illan pimentyessä, yön saapuessa väsyneet rallilaiset kömpivät telttoihinsa, lukuunottamatta Maukkaa ja Pynnöstä, jotka lähtivät vielä paikalliseen kuppilaan iltateelle.

"Ekkai sää väitä että sää annoit laittaa noi tarrat tähän autoon ilmaseksi? Ei, kyllä mää niistä maksoin."

Team Looppi/ Varakartturi Ohralahti

Ps. Meinas jo unohtu, että kaksi sveitsiläistä tyttöä tarjosi Juholle ja Maukalle trangiaillallisen taskulamppujen valossa. Tuntu olevan pojat siittä aikas otettuja.

Balaton on huippu!

Rakas matkapäiväkirja. Sain eilen uusia ystäviä. Käytän sanaa "ystävä", koska siihen on ladattu enemmän tunnetta kuin sanaan "kaveri". Kaveri on joku velmu, joka pummaa sulta oluen alepupissa eikä edes aio tarjota vastaavaa takaisin. Ystävä on semmoinen, joka lupaa tulla vuoden sisään käymään Tampereen alepubissa. Sille haluan ostaa oluen enkä pahoita mieltäni, jos en saakaan omaani pois. Kohta mulla on pelkästään ystäviä. Eurooppalaiset osaa kohdella toisia. Jawohl.

Tiedän tätä kirjoittaessani olevani huono suomalainen. Suomalaisuus on sitä, että väännä ite oma aurasi, perkele. Mä lainaan sitä sitten, kun on syksy. Suomalaiset kyntää, ne ei puhu pehmosia. Saatana. Kaikesta huolimatta ja silläkin uhalla, että sinä, rakas päiväkirjani lukija, tuomitset minut seksuaalivähemmistöön, jatkan tunnepohjaisella linjalla. Minusta on hienoa huomata, kuinka pelkästään kuunteleminen voi olla kultaakin
arvokkaampaa sille toiselle.

Olin eilen Unkarissa ensimmäistä kertaa elämässäni ja olin hiljaa suurimman osan päivästä. Joko sen takia tai siitä huolimatta tutustuin kahteen sveitsiläiseen pankkiiriin. Sveitsiläiset ajaa avobemulla ja heiluttaa viktoriaanisesti. Kyllä niiden kelpaa. Vastoin naisten yleistä stereotypiaa, he eivät ensiksi halunneet, että arvostan heidän pikkupikkupikkubikinien verhoamaa paljasta ja lämmintä ihoa. Loppujen lopuksi kuuntelin ne ympäri ja sain seuraa lähiöbaariin. Me love listening.

Minusta on kiva olla matkalla. Lujitin ystävyyssuhteita toisten autokuntien ihmisiin ja löysin uusia ihmisiä.

Suomalainen ei selviä Euroopassa.

Mauri "fiilistelen vielä hetken" Sandberg

11.7.2012 Erikoiskoe 5.(Tatra-vuoristo - Balaton-järvi)

Maukka ajaa tietenkin, se on Maukan faijan auto. Pyörät pyörii uudelleen...

Reissun aikana on oppinut arvostamaan sänkyä yllättävän paljon. Kyseisenkin päivän aamuna sai nauttia taas tuosta taivaallisesta ihmisvartaloa lepuuttavasta keksinnöstä. Ja varsinkin, kun siinä nukkuminen maksoi tällä kertaa vain 8 euroa, halpa maa kun Slovakia on.

Hotelimme muistutti muuten etäisesti elokuvassa Hohto olevaa vuoristohotellia. Pitkät ja pimeät käytävät ja koskematon hiljaisuus. Hotellissa ei tainnut olla meidän lisäksi, kuin yksi muu asukas.

Aamupalaksi nautimme munakokkelia ja kahvia. Tarjoilu oli varsin kohteliasta ja nöyrää. Väkisinkin siitä tulee hetkellisesti sellainen fiilis, että olisi pahempikin länsieurooppalainen riistäjä. Päätin kuitenkin nauttia aamiaiseni tyytyväisenä.

Aamupalan jälkeen oli aika suorittaa aamutoimet ja lähteä seuraavalle erikoiskokeelle. Muut autokunnat eivät olleet edellisen iltana löytäneet tai jaksaneet tulla perille asti, joten lähtisimme matkaan yhden ralliauton voimin.

Autoa pakatessamme viereisen vuoristopuron solina pakotti käppäilemään puron luokse. Vesi oli kirkasta ja jääkylmää, mikä parasta se maistui hyvlle. Olisipa kotikonnuillakin tuollaisia paikkoja, puron avautuminen metsikön keskeltä oli lumoava näky.

Maukka ajoi tietenkin, se oli sanktio edellisen ajovuoron laiminlyönnistä. Mikä parasta ei tarvinnut edes pakottaa, sukkasaippua pysyi toistaiseksi piilossa.

Koska reittimme meni läheltä vanhaa hiihtoreissukaupunkiamme Banska Bystricaa, päätimme poiketa siellä syömässä lounasta. Ravintolaksi löytyi vanha kunnon Basta heti Hotelli Luxin vierestä. Hyvä lounas irtosi 10 eurolla. Jatkoimme matkaa Unkaria kohti tyytyvisenä, kunnes Nokian E7 petti meidät, jälleen kerran. Hävetää, jos suomalaisen puhelimen navigointilaitteen taso on nin huono. Alituisten pettymysten sarja johti siihen, että suunnistimme läheiseen Tescoon ja Söhlö osti TomTomin navigaattorin. Matka jatkuisi vihdoin ja viimein ilman maisemakierroksia ja mukulakivetyksi, toivottavasti.

Matka Unkariin oli vuoristoisen Slovakian jälkeen, kuin olisi ajanut Lapista Pohjanmaalle.Unkarissa riitti aakeeta, laakeeta ja peltoa. Pohjanmaasta erotti ainoastaan viljelyskasvit, Unkarissa viljelään enimmkseen auringonkukkaa ja tattaria. Maalaiskylissä talojen pihoissa kasvavat viiniköynnökset saivat suomalaiset kyllä kateellisiksi.

Päivä oli pitkä, vaikka ajoa ei kilometrimääräisesti ollut kuin 400 kilometriä. Peltojen keskellä pienien kylien läpi mutkittelevat tiet vievät yllättävän paljon aikaa. Kylissä tarvii ajaa hiljaa ja välillä joutuu pysähtyä odottamaan junien menoa. Saavuimme perille leirintäalueelle yhdeksältä illalla. Samassa koko päivän paistanut aurinko siirtyi sivuun ja tilalle tuli mojova sadekuuro. Laitettiin äkkiä porukalla teltat kuntoon ja sitten sadetta pitämään rantabaariin. Yllättäen rantabaarista löytyi myös muut rallilaiset. Koska mulla oli rahaa vain viisi tonnia, päätimme juoda kaiken, nesteytyshän on tärkeää aina urheilusuoritusten jälkeen. Sitten suorinta tietä telttaan pötköttämään.

Ei nahkapuku purista pallia, tää on taivaallista rallia.

Alla seuraavan päivän kuvasatoa... hidasta dresman kävelyä ja silleen... koittakaa näyttää hyvältä :D

- Team Looppi/Ohralahti-

Krakovan kissat olivat kotona.

Rakas päivkirja. Kolmas matkapäivä alkoi kirkkaana, jatkui pienessä usvassa ja päättyi hernerokkasumussa. Joka tapauksessa voin kertoa sen, ett leirintalueet paranevat etelään menness. Krakovan parhaan telttailupaikan hinta oli puolet siit, mihin oli Baltiassa totuttu ja sen kunniaksi päädyimme nukkumaan neljn seinän sisään.

-Mauri mitään en ole ottanut sandberi

Palataan vielä tuohon legendaariseen kolmospäivään. Tämä juttu siis julkastaan kronologisesti väärässä järjestyksessä. Aamu valkeni siis Puolan pohjois-osassa. Olimme siis jääneet pahasti ajotavoitteesta. Onneksi Jaba muisteli, ett Elkissä on leirintä alue. Soitto kotio, jonka Nina vahvisti todeksi osoitteen kera.

Ralli täräytettiin seuraavana aamuna täysillä käyntiin. Rotta-auto veti suorilta pitstopille, pääsimme kärkeen Team Perkeleen hiillostaen perässämme. Yritimme harhauttaa ajamalla liikenne ympyrän kahteen kertaan ympäri ja suunnaten oikopolulle. Team perkele kumminkin oli kuullut jo meidän oikopoluista ja tajusi luovuttaa omille reiteilleen. Oikopolkumme alkupäähän osui 20 kilometri mukulakivistä katua. Tien päässä kellään ei enään ollut paikkoja suussa ja autoonkin oli ilmestynyt sähkövika. Laturin varoitusvalo syttyi palamaan ja aina kun painoi jarrua auton kierrokset tippuivat nollaan. Ei muuta, kun auto parkkiin seuraavan mäen huipulle jos joutuisimme ottamaan mäkistartin. Siinä keskellä Puolan maaseutua ihmettelimme nokkapelti pystyssä auton käydessä sähkövikaa. Analyysin mukaan akku tai laturi ehkä paskana. Nyt ei sammuteta autoa vaan yritetään ajaa se mahdollisimman lähellä jotakin isompaa ihmisasutusta.

Seuraavaan kylään päästessmme oli mukava ylltys, kun kylän ensimmisissä taloissa toimi pieni nyrkkipajakorjaamo. Ovista sisään ja kyselemään apua. Yhteisi sanoja hallitsimme sanan automobile, joten keskustelu ei kantanut hedelmää. Ei muuta kun kehonkielellä näyttään korjaajalle, että pihamaalle katsomaan. On se kumma kuinka universaalia kieltä voi miehillä olla, kun kyseessä on auto ja sen toimivuus. Ei sanaakaan yhteist kielt mutta silti saimme tarvittavat tykalut ja testattua laturin ja akun toimivuuden. Toimii. Korjaamon pihasta startatessamme mittari ei toiminut enää ollenkaan. Saimme ohjeet ajaa jollekkin toiselle korjaamolle.. Me ajoimme kumminkin läheiselle huoltikselle ja pajoittamaan. Vian syyksi osoittautui rikkoutunut sulake, joka ilmeisesti liittyy jollakin tavalla jarrupolkimeen. Sulake vaihtoon ja matka jatkuu...

Noin 50 km ajettuamme saimme tekstiviestin missä luki: hah hah, mräkäkeli huonot renkaat ja liikaa vauhtia, ajoimme kolarin. Pystymme jatkaan kumminkin matkaa. Noin 50km möyhemmin saimme soiton, että joku öljyletku vuotaa pääsettekö auttamaan. Kun saimme selvitetty poikien olinpaikan ja ajettu niitä kohti noin 20 km reitiltä sivuun, sain uuden tekstarin, jossa luki Jone korjas voidaan jatkaa matkaa. Rottamobiili pyyhksi meistä tällä aikaa ohitte ja rikkoutuneen Batmobiilin porukka oli edessämme.

Varsovassa kuski oli ajanut liikaa ja kartturi oli kujalla, kuten tässä rallissa aina Joten etupenkkilisten sanaharkka herkistyi sen verran suureksi eksymisen johdosta, ett kuski ja kartturi vaihdettiin päiksensä (varmaan turha mainita kekkä istuivat etupenkillä). Näin uusi kartturi sai olutta ja kuskin penkille saatiin tuore mies. Joten Krakowa rupesi lähestymään vauhilla.

Krakowassa Maurin puhelimen navigaattori osoitti taas mahtavuutensa ja ohjasi meidät noin 2 km päin vittua. Leirintä alue löytyi kumminkin, jossa meille ilmoitettiin, että pienenkin häiriön ilmaantuessa heitämme teidät pihalle... Maurin lauleskellessa looppii looppii looppina. Mitä se oli kai jo viimeset 100 km tehnytkin...

Ei mulla muuta

Söhlö

10.7.2012 Päivä 4. Saanhan nuolaista sun suolaista

Herääminen Krakowan leirintäalueen Bunkalowin sängystä tuntui taivaalliselta muutaman telttayön jälkeen.
Bunkalowin pihassa olikin jo suurin osa rallilaisista hereillä. Escortti vaikutti pyykkitelineeltä,
Pystyynnostettujen tuulilasinpyyhkijöitten päällä oli kuivumassa kalsareita ja tuulilasilla t-paitoja.
Nyrkkipyykit oli selvästikkin tehty kunnolla. Ilmassa oli selvästi odottavaa tuntua seuraavasta
erikoiskokeesta.

Maukka heräili kun menin takaisin sisälle bunkalowiin tekeen aamupalaa. Se ei selvästikään muistanut, että
oltiin eilen jo käyty Auschwitzissä ja suolakivikaivokselle (oikeesti siis suunnitelmana mennä noihin vasta
tänään). Japa tuli meidän tupaan ja vakuutteli Maukalle aivan samaa. Maukka oli kyllä sen verran hämmentyny,
että se taisi jo hetken oikeesti itsekin luulla, että me puhuttiin totta. Ei kyllä ihme meinaan sen verran
sumussa se oli koko maanantain.

Aamupalaksi maistui pussikanakeitto ja musta kahvi. Suihkustakin tuli lämmintä vettä, luksusta sekin aiempaan
verratuna. Sitten pakkausupseeri (allekirjoittanut) laittoi autonpakkauksen tulille sillä aikaa, kun
Pättiniemi senior ja toinen Ville hioi reissusuunnitelmat loppuun.

Rotta-auto, Team Looppi ja Lepakkoauto oli valmiina ja liikkeelle lähdettiin keskipäivällä. Ensimmäisenä
poikettiin bensa-asemalla hakemassa aamupalaa ja kirkasta. Sitten ajettiin Krakowan suolakivikaivokselle.

Suolakivikaivoksella ajauduttiin ensin normaaliin jonoon odotteleen sisäänpääsyä. Pienessä aamumyötäisessä
tuuli kuitenkin kuljetti Sandbergin purjeen hommaamaan meille opastetun ryhmäkierroksen, hyvin hoidettu
todellakin.



Suolakaivos oli hieno paikka. Ei uskoisi, että suolakiveä on louhittu jo 700 vuotta.
Parhaimmillaan syvyyttä kaivoksessa on yli 160 metriä ja käytäviä kilometrejä ja kilometrejä.
Vanhaan aikaan suola vaan on ollut arvokasta kauppatavaraa ja sen takia sen eteen on tehty kovaa duunia.
Tiesittekö muuten, että englannin sana kielen sana salary eli palkka tulee nimenomaan suolasta.
Siinä oli päivän knoppioppi. Suolaa roikkui kaivoksessa pitkin seiniä ja kattoa, välillä spaghettin näköisenä
nauhana ja välillä timantin näköisenä seinäminä. Oli pakko nuolastakin, että tiesi sen olevan suolasta.
Kierros kesti ainakin kolme tuntia, loppu oli lähinnä suolakivikauppoja täynnä. Haiskahti jo vähän
rahastukselta, yllättäen =D. Ainiin, suolakaivoksen kappelissa Jone lauloi Finlandian kyllä niin hienosti,
että kyllä pääsi kirkon akustiikka oikeuksiinsa. Ainoo mikä loppukierroksessa ärsytti oli jonottaminen
hissille, se tuntui kestävän ikuisuuden.

Suolakivikaivokselta ajettiin suoraan Auschwitziin. Kello oli jo yli viisi iltapäivällä, joten sisäänpääsy
oli ilmainen. Ensimmäisenä suuntasimme tietenkin kortteliin 11. Se veti edelleenkin pienen ihmisen
hiljaiseksi ja laittoi miettimään, miten brutaali ihminen voi olla. Kokeilkaas itte seisoa neliön
kokoisessa kopissa 4 hengellä nukkumassa ja sitten päivät tehdä töitä. Jotenkin tuntui, että kaikki puhuivat
kuiskien eikä autossa heitetyt jutskuvitsit paljon naurattanut enää. Vaikka olin Auschwitzissa jo toista
tämä paikka sai edelleen ihon kananlihalle.

Auschwitzin hyvästeltyämme jatkoimme matkaa kohti erikoiskokeen päätöspaikkaa Tatra-vuoristoon Slovakian
puolelle.  Ilta alkoi jo hämärtää ja auriko heijasti vuoristoteille kauniisti. Ikäänkuin taivas jatkuisi
suoraan vuorista. Ville oli lupautunut illaan kuskiksi ja allekirjoittanut jakoi nuotteja. Team Loopin
punainen kaunotar kehräsi vuoristoteillä, kuin seolisi tarkoitettu hillittömien kurvien joukkoon. Vähän sen
jälkeen, kun olimme ylittäneet Slovakian rajan, Politsei iski ensimmäisen kerran. Punainen porkkana heilahti
pimeässä ja pakotti meidät sivuun. Selvisimme auton paperien näyttämisellä ja Slovakia poliisi toivotti
meille hyvää rallia, sanottuan meitä ensin hulluiksi, että ajamme Escortilla Istanbullin saakka.

Hostelli löytyi lopulta yllättävän helposti. Koska kello oli 11 illalla, jouduimme taas kerran herättään
hotellin henkilökunnan, jonka likka olikin yllättävän äkäinen. Saimme onneksi huoneen, vihdoinkin
lepäämään. Yllättävän nopeesti meille selvisi kuitenkin, että tämä hostelli ei tainnut olla ihan se mihin
tarkoitus oli tulla, katuosoite heitti parilla numerolla. Koska Batmobile ei ollut päässyt edes Slovakiaan
asti olimme kuitenkin tyytyväisiä suoritukseemme.  Rotta-autosta ei tosin ollut tietoakaan. Näin julistimme
itsemme erikoiskokeen voittajiksi.

Uni tuli äkkiä muutaman yömyssyn jälkeen. Päivä oli antoisa ja tuli nähtyä paljon uutta.

Eihän rallia voiteta jos siellä pelätään,

Team Looppi/Ohralahti